Yksi asia voi muutaa koko elämän osa 2.

Tilanne vain paheni...

Osa 2.

@janinaerica_

Kiitos vanhan yläasteeni sain loppuelämäkseni riesan, joka on ajan mittaan vain pahentunut. Onneksi allergian myötä hajuaistini on kehittynyt niin, että pystyn haistamaan homeen heti rakennukseen astuessani, mutta huono puoli tässä on se, että minuutit ovat vaihtuneet sekunneiksi. Eli heti kun haistan homeen minun on välittömästi poistuttava rakennuksesta ja otettava lääkkeet, sillä hengitystiet turpoavat sekunneissa kiinni. Lääkäri on näitä tilanteita varten määrännyt minulle astmapiipun joka sisältää avaavaa lääkettä. Rakennusten lisäksi saan oireita myös ihmisistä jotka asuvat hometaloissa. Tämä kiva lisä on seurausta muutama vuosi sitten sattuneesta allergiakohtauksesta jossa olin lähellä kuolla. Olimme silloisen poikaystäväni kanssa Helsingissä menossa konserttiin. Emme kuitenkaan ehtineet nähdä  koko artistia, sillä hengitykseni leikkasi kiinni. Tiesin kyllä, että rakennus jossa konsertti pidettiin oli homeessa sillä haistoin sen heti kun astuin sisälle. Tyhmänä en kuitenkaan sanonut mitään, sillä olin odottanut konserttia niin kauan. Ehdin kituutaa itseäni vajaan viidentoista minuutin ajan kunnes ääneni lähti kokonaan ja meinasin pyörtyä. Lähdimme kiireellä ajamaan lähellä olleeseen sairaalaan sillä en antanut soittaa ambulanssia. Minulla ei sinä iltana ollut lääkkeetkään mukana koska ajattelin etten niitä tarvitsisi. Lääkärissä minut otettiin kiireesti vastaan ja minulle ruvettiin antamaan erilaisia lääkkeitä. Sain adrenaliinipiikin, kortisoonipiikin, kaksi allergialääkettä ja hengityskoneen josta tuli avavaalääkettä.  Lääkäri oli minulle vihainen siitä etten antanut soittaa ambulanssia. Tilanne oli hänen mukaansa niin vakava, että olisin oikeasti voinut kuolla. Minulle määrättiin astmapiipun lisäksi epipen ja näitä minä nyt sitten kannan aina mukanani. 

Ennen tätä kaikkea oli kiva nähdä uusia paikkoja ja tutustua uusiin ihmisiin. Nykyään ajattelen vain, että mitä jos siellä on hometta tai mitä jos törmään homeelta haiseviin ihmisiin. Ylioppilasjuhlissakin jouduimme opettajien kanssa suunnittelemaan juhlat niin, että istuin muuten koko tilaisuuden erillisessä huoneessa ja kun lakit jaettiin kävin hakemassa omani ja odotin, että läheiset saavat otettua kuvat ja palasin takaisin omaan huoneeseeni. Syy tälläiseen järjestelyyn oli se, että luokallani oli yksi joka asui hometalossa ja tiesin, että saisin oireita hänen vanhemmistaankin. En kuitenkaan halunnut sen takia jäädä pois omista lakkiaisistani, joten istuin kiltisti huoneessani ja odotin tilaisuuden loppumista.  Töissäkin on tullut vastaan ihmisiä jotka asuvat hometalossa ja välillä tilanne on mennyt niin pahaksi ettei minulla ole ollut muuta vaihtoehtoa kun lähteä kotiin. Onneksi näitä tilanteita tulee töissä harvemmin vastaan. En tosiaan halua loukata ketään, joten en sano näille ihmisille mitään vaan poistun hiljaa paikalta ja otan lääkkeeni. Olemme töissä osalle näistä henkilöistä kertoneet ja heidän kodeistaan on tarkastuksen jälkeen löytynyt vakavia vesi-/ homevaurioita. Jälkeenpäin nämä ihmiset ovat tulleet kiittämään minua, sillä ilman reaktiotani he olisivat saattaneet itse sairastua. Moni vitsaileekin tällä asialla ja sanoo, että minusta tulisi hyvä homekoira. Kaikki eivät vain ymmärrä sitä, että aina kun saan kohtauksen vaarannan oman henkeni. Lääkkeiden lisäksi laukustani löytyy hengityssuojain, sillä en voi ikinä tietää milloin törmään ihmiseen joka haisee homeelta. Hengityssuojain ei läpäise homeitiöitä, mutta huonopuoli siinä on se etten voi ottaa sitä pois ennen kuin pääsen kotiin ja suihkuun. 

Inhottavaa on sekin ettei kaikki lääkärit ota tilannettani vakavasti. Esimerkiksi ollessani vielä lukiossa jouduin tilaan jossa olikin hometta ja hengitystiet lähtivät tukkiutumaan. Tällöin minulla oli vain astmapiippu käytössäni, mutta huonoksi onnekseni olin unohtanut sen kotiin. Lääkäri kysyi  minulta mitä oli tapahtunut ja pihisin vain etten saa henkeä ja että minulla on homeallergia. Kyseinen lääkäri melkein suuttui minulle ja sanoi vain ettei sellaista ole olemassakaan ja että minä vain hyperventiloin. Lääkkeiden sijaan sain paperipussin johon hengitin niin kauan kunnes äitini saapui paikalle. Minut nähdessään äitini suuttui lääkärille ja käski antaa lääkkeet. Lääkkeet saatuani hengitykseni alkoi taas kulkea ja lääkäri tajusi, että olin tosissani homeallergian suhteen. Pelottavaa on sekin, että jos esimerkiksi joudun tilanteeseen jossa olen tajuttomana niin minun avukseni tullut ambulanssi saattaa tappaa minut sillä, että se vie minut sairaalaan jossa on hometta...

-Janina